Savon Sanomat
10.1.1997


Oikeutettuja korvauksia vai rosvousta?:

Moskovan Pushkin-museo ja Pietarin Eremitaasi esittelevät
kätkössä olleita sotasaaliita



Seison Pietarin Eremitaasin vaihtuvien näyttelyiden salissa
henkeäni haukkoen. Syy hetkelliseen hapenpuutteeseen ovat
espanjalaisen Fransisco Goyan 35 lyijykynäluonnosta
grafiikansarjaan Sodan kauhut, joka on maailman
taidegrafiikan perusteoksia. Espanjalaiseksi taideaarteeksi
luokiteltava sarja ei kuitenkaan ole tullut tänne Madridin
Pradosta, vaan museon varastosta, jonne se on joutunut
sotasaaliina voitetusta natsi-Saksasta. Tämä, 3.päivänä
menneen vuoden joulukuuta avattu, 89 teosta sisältävä
piirrosnäyttely – mukana merkittäviä van Goghin,
Toulouse-Lautrecin , Cezannen ja Nolden teoksia – on toinen
perättäinen sotasaalistaiteen näyttely Eremitaasissa vuoden
sisällä.

Taide sodan jaloissa

Monimutkainen tapahtumasarja alkoi jo natsi-Saksan aikana,
jolloin rikkaiden juutalaisperheiden koteja tyhjennettiin ja
heidän omistamiaan taide-esineitä varastoitiin eri puolille
Saksaa suojaan liittoutuneiden pommituksilta. Taideteoksia
piilotettiin lukuisiin paikkoihin; pankkiholveihin,
kaivoksiin, linnoihin. Osa löydettiin, osa on vieläkin
teillä tietymättömillä.
   Toisaalta natsit eivät Neuvostoliittoon edetessään
suuremmin piitanneet paikallisista kulttuuriarvoista:
pääosin Ukrainan ja Valko-Venäjän alueella tuhottiin 1200
kirkkoa, 500 synagoogaa ja 500 museota ja niiden
taide-esineet varastettiin.
Kun sota oli ohi, Neuvostoliitto esitti voittajan
vaatimuksena, että saksalaisten oli korvattava aiheuttamansa
tuho luovuttamalla tilalle taideteoksia. Tosiasiassa
yksityiset sotilaat käyttivät omankädenoikeutta heti ja
paljon arvokasta esineistöä kulkeutui näin
Neuvostoliittoon.
  Britit vastustivat taiteen käyttämistä maksuvälineenä
jyrkästi. Ajatus sai kuitenkin kannatusta amerikkalaisten
leirissä jopa niin, että 202 taideteosta, mm. Tiziania,
Rembrandtia ja Vermeeriä rahdattiin näytteille Washigtoniin
pidettäväksi siellä ”kunnes Saksa ansaitsee jälleen
sivistysvaltion nimen”. USAlaisen museoväen painostuksesta
teokset palautettiin kuitenkin nopeasti ja vähin äänin
Saksaan. Neuvostoliitto oli jo tällä välin ehtinyt toimittaa
oman lastinsa äiti-Venäjälle.
 Liittoutuneiden valvontakomissio velvoitti nyt valtioita
palauttamaan anastetut taideteokset.Näin pääosin
tapahtuikin. Muiden muassa Neuvostoliittoon palautettiin yli
500 000 taide-esinettä. Neuvostoliitto yksin jätti anastetut
teokset palauttamatta väittäen, että sillä oli niihin oikeus
sotakorvauksena. Kiista taideteosten oikeasta omistuksesta
painui kuitenkin unhoon kylmän sodan alettua.
 Asia nousi esiin vain PR-tilanteissa: vuonna 1955 Moskovan
Pushkin – museo piti näyttelyn, jonka teokset
”lahjoitettiin” silloiselle DDR:n valtiolle. ”Lahjat” olivat
alun perin peräisin Dresdenistä, joukossa mm. Rafaelin
Sikstiiniläismadonna.

Politiikan pirunnyrkki

Asia sai uutta potkua vasta liennytyksen alettua. Venäjä
kirjoitti Saksan kanssa 1992 sopimuksen ryöstettyjen
taide-esineiden palauttamisesta. Muutama kallisarvoinen
kirja ehdittiin palauttaa. Asiasta oli jo kuitenkin
kehkeytynyt sisäpoliittinen kärhämä ja prosessi
lakkautettiin Venäjän parlamentin päätöksellä.
Käydyssä populistisessa keskustelussa vedottiin Venäjän
kansan sodanaikaisiin kärsimyksiin; varma nakki
asiapohjaisen keskustelun estämiseksi.
Asian monimutkaistamiseksi Venäjällä alettiin myös haikailla
Tizianin ja van Eyckin maalausten perään, jotka myytiin
Amerikkaan rahan saamiseksi nälänhädässä olevalle
Neuvosto-Venäjälle 20-luvulla.
Puhuttiin myös vallankumouksen yhteydessä maailmalle
laillisesti tai laittomasti levinneiden
kirkkotaide-esineiden takaisinsaannista.

Liennytyksen holveja aukova voima

Sotasaaliskokoelmien olemassaolo aiheutti niin suuren
kansallisen ja kansainvälisen kohun, että ne oli esiteltävä
julkisesti.
Pushkin-museo avasi 1995 maalausnäyttelyn, jossa oli vajaat
sata teosta 1700-luvulta 1900-luvun alkuun. Museo ilmoitti,
että sen varastoissa oli vielä kuusinkertainen määrä
sotasaaliina saatuja maalauksia.
Näyttelyn nimi oli ”Kahdesti pelastetut”. Venäjän lehdistön
kriittinen osa kirjoitti, että nimen olisi pitänyt olla
”Kahdesti varastetut”.
Jatkoa seurasi. ”Paljastetut salaiset aarteet”-näyttely
avattiin Pietarin Eremitaasissa vuoden 1995 syyskuussa. Tämä
kokoelma sisälsi vuosisadan vaihteen ranskalaismestareita
Cezannesta Matisseen. Teokset olivat peräisin Otto
Gerstenbergin ja Otto Krebsin kokoelmista Berliinistä.
Lisää salattuja aarteita: Eremitaasi myönsi hallussaan
olevan 750 pienempää maalausta, runsaasti aasialaista
taidekäsityötä sekä grafiikkaa ja piirroksia. Todellinen
jysäys oli tieto, että kuuluisa Troijan kulta, saksalaisen
arkeologi Heinrich Schliemannin 1800-luvulla löytämä
uskomaton aarre, oli sekin Eremitaasin hallussa.
Viimeisimmäksi siis avattiin eurooppalaisen piirrostaiteen
näyttely. Näiden sotalogiikalla Venäjälle joutuneiden
taideteosten paikka on niiden alkuperäisillä
omistajasuvuilla ja museoilla. Saksan ja Venäjän
kissanhännänveto asiasta kuitenkin jatkuu.
Vuosikymmenet varastoissa maanneet teokset on kuitenkin
saatu taiteenrakastajien silmäniloksi samalla, kun
sotasaalisasiasta on tullut julkinen aihe. Kenties näyttelyn
alaotsikko ”piirroksia saksalaisista yksityiskokoelmista”
viittaa suurempaan haluun palauttaa taideteokset oikeille
omisajilleen.  

Omat kirjoitukset
Kunnon camp-henkeä
Menneen ajaton maalari
Dekonstruktiota, perkele!
Jean - Luc Nancy ja olemisen teatteri
Barbie-nuken myöhempi elämä
M.C.Escherin kuvat uskottelevat mahdottoman todellisuuden uskottavaksi
Huonosti käyttäytyvä patruuna
Satiiri on vaikea laji
IHMEen hyvää ITE-taidetta
Talon kuva,jonka aihe on muualla
Keskiluokan surumielinen kauneus
Uudisuvatko taidepolitiikan pelisäännöt?
Kalma-näyttely
Helene Schjerfbeck palasi lehtevien puiden varjoon
Picassoa odotellessa
Kolminkertaista naisenergiaa
Picasson vuosisata
Paul Cézanne: Sainte-Victoire
Seksiä,päiväkirjoja,lestadiolaisuutta
Kolme tapaa olla kuvataiteilija Kuopiossa
Mutkaista tietä sieltä tänne
Missä kulkee elämän ja taiteen raja?
Domus Pompeiana-tuhoutunut kaupunki herää eloon
Ammattitaiteilijan näkökulma kulttuuriyrittäjyyden kehittämiseen
Kenen suulla taiteilija saa puhua?
Tärkeää on mieleen jäävä kuva
Emännän ääni
Hetki ajatusten välillä
Kumu on Viron uuden kulttuurin merkittävin monumentti
Kuinka hiljaista voikaan olla/Kuvanveistäjä Jouni Airaksinen
Kolme mestaria pensselin varressa
Miksi kaikki rakastavat Hugoa?
Kourin keräelmä on Kiasman väärtti
Banaalin mestari
Tavallisuus pitää maailman pystyssä
Vieläkö itä on viisasten ilmansuunta?
Minun listani
Oikeutettuja korvauksia vai rosvousta?
Loukatun ihmismielen kuva
Suuren tyylin synty
Viatonten häirintää Onnelassa
Ulkoisen kauneuden ehdoton viileys
Ajan kuluessa
Ihmiselämä on taiteen subjekti




Mainintoja taiteilijasta
Julkaisut/media



KUVAGALLERIA --- etusivu | cv | artikkelit