Savon Sanomat
13.5.2000


Miksi kaikki rakastavat Hugoa?:
Aina, kun näen Hugo Simbergin kuolema-kuvia mieleeni tulee
meksikolainen tapa
viettää vainajien päivää asettamalla luurangot näkyvästi
esiin ja syömällä
sokerisia pääkalloja. Tämä kansanperinne on vaikuttanut
meksikolaisiin
taiteilijoihin, ennen muuta Frida Kahloon ja Diego
Riveraan.
 
  Mutta kun suomalaisilla ei ole kuoleman kuvaamisen
traditiota niin mistä Simberg on
saanut tyylinsä? Ihmisistä ja luonnosta on yksinkertainen
mutta lähellä
totuutta oleva vastaus. Simbergin teokset tapahtuvat aina
tutunoloisella
näyttämöllä - jopa Kuoleman puutarhassa punaraitaisine
pyyhkeineen on kolkkoa
intiimiyttä. Simberg on tarkka. Hänen maisemissaan on
puunoksien läpi
kuultavan valon havainto juuri sellaisena kuin olemme sen
oppineet näkemään.
Juuri noin laskee aurinko metsän taa kuin
Sallittu-teoksessa; juuri noin
hiljaista on kesäisessä venevalkamassa kuin maalauksessa
Suomalainen elegia.

Samaa tarkkuutta tapaa usein harrastajamaalareiden töissä.
Suomalaiselle
luonnolla on vieläkin sielu ja tämä kokemus on Simbergin
maalauksissa.
Simberg on naiivi ja primitiivinen - kumpaakin tietoisesti.
Ateneumin
näyttely osoittaa vakuuttavasti Simbergin akateemiset
taidot. Hän kuitenkin
luopui realismista arkaaisen tyylittelyn hyväksi. Tämä
tyylittely antaa sekä
henkiolennoille että ihmisille luontevan rinnakkainelämisen
oikeuden.
 

  Sata vuotta sitten kuolema oli luultavasti jokapäiväisempi
vieras kuin nykyisen,
kehittyneen terveydenhuollon aikaan. Tälle vääjäämättömälle
seuralaiselle
Simberg antoi lohduttavan muodon. Hugo Simbergin tuotanto ei
tunne
sukupolvikuilua. Seitsentoistavuotias poikani seisoi
naulittuna henkilökuvien
edessä ja kutsui kuvien pelkistämistä sarjakuva-tyyliksi.
Kieltämättä mieleen
tulee Tintti-sarjakuvien kapteeni Haddockin sielusta
taistelevat piru ja
enkeli- puhumattakaan amerikkalaisten elokuvien piru parka
Harvey Keitelistä,
jonka Paha kyttä -elokuvan ulina voisi tulla loskaista tietä
kaksosineen
vaeltavan simbergläisen piruparan suusta. 

Omat kirjoitukset
Kunnon camp-henkeä
Menneen ajaton maalari
Dekonstruktiota, perkele!
Jean - Luc Nancy ja olemisen teatteri
Barbie-nuken myöhempi elämä
M.C.Escherin kuvat uskottelevat mahdottoman todellisuuden uskottavaksi
Huonosti käyttäytyvä patruuna
Satiiri on vaikea laji
IHMEen hyvää ITE-taidetta
Talon kuva,jonka aihe on muualla
Keskiluokan surumielinen kauneus
Uudisuvatko taidepolitiikan pelisäännöt?
Kalma-näyttely
Helene Schjerfbeck palasi lehtevien puiden varjoon
Picassoa odotellessa
Kolminkertaista naisenergiaa
Picasson vuosisata
Paul Cézanne: Sainte-Victoire
Seksiä,päiväkirjoja,lestadiolaisuutta
Kolme tapaa olla kuvataiteilija Kuopiossa
Mutkaista tietä sieltä tänne
Missä kulkee elämän ja taiteen raja?
Domus Pompeiana-tuhoutunut kaupunki herää eloon
Ammattitaiteilijan näkökulma kulttuuriyrittäjyyden kehittämiseen
Kenen suulla taiteilija saa puhua?
Tärkeää on mieleen jäävä kuva
Emännän ääni
Hetki ajatusten välillä
Kumu on Viron uuden kulttuurin merkittävin monumentti
Kuinka hiljaista voikaan olla/Kuvanveistäjä Jouni Airaksinen
Kolme mestaria pensselin varressa
Miksi kaikki rakastavat Hugoa?
Kourin keräelmä on Kiasman väärtti
Banaalin mestari
Tavallisuus pitää maailman pystyssä
Vieläkö itä on viisasten ilmansuunta?
Minun listani
Oikeutettuja korvauksia vai rosvousta?
Loukatun ihmismielen kuva
Suuren tyylin synty
Viatonten häirintää Onnelassa
Ulkoisen kauneuden ehdoton viileys
Ajan kuluessa
Ihmiselämä on taiteen subjekti




Mainintoja taiteilijasta
Julkaisut/media



KUVAGALLERIA --- etusivu | cv | artikkelit