savon sanomat
26.9


Kolminkertaista naisenergiaa:


Ruotsalainen Lena Cronqvist (s.1938), suomalainen Outi
Heiskanen (s. 1937) ja venäläinen Irina Zatulovskaja
(s.1954) ovat  hengenheimolaisia. Tämä samansuuntaisesta
ajattelusta, ystävyydestä ja naiseudesta kehkeytynyt
yhteishenki saa materiamuodon näyttelyssä Kolme sisarta,
joka on nähty sekä Venäjällä että Ruotsissa ja tulee
päätepisteeseensä Helsingin kaupungin Taidemuseo
Meilahdessa. Tampereen nykytaiteen museo, grafiikanpaja
Himmelblau ja Helsingin kaupungin taidemuseo ovat näyttelyn
tuottajat.
Näyttely ei esitä yhteistä manifestia , mutta epäilemättä
sen sisältö kumpuaa eletystä naiseudesta ja tätä historiaa
summaavat teoksissaan varsinkin Cronqvist ja Heiskanen.

Rajatilan kuningatar

Muistan nähneeni Leena Cronqvistin maalauksia ensimmäisen
kerran varhaisella 1970-luvulla. Tuolloin hänen kriittisen
katseensa kohde oli ruotsalainen kansankoti. Nopeasti hänen
maalaustensa kritiikki tarkentui omaan perheeseen ja niihin
tuli omaterapeuttinen, traumoja purkava sävy. Cronqvist on
alusta lähtien ollut erittäin ammattitaitoinen ja väkevästi
ilmaiseva maalari . Hänen teostensa suuri koko antaa niille
vahvaa fyysisyyttä ja muuttaa yksityisen kokemuksen
yhteisesti jaettavaksi. Hänen keinoarsenaaliinsa kuuluu myös
taito antaa pienelle arkiselle tapahtumalle laaja merkitys:
1980-luvulta muistuu mieleen aamutakissa virkapukuista
miestään halaava nainen.

Nyttemmin Cronqvist on jättänyt perheasioiden käsittelyn
sikseen ja keskittyy oman naiseutensa ja sen historian
kuvaamiseen. Aiemmissa maalauksissa vallinnut rajatila on
vaihtunut suvereenin hallitsijan rooliin.
Pääosassa on nyt vanhan taiteilijan omakuvat , katse
tyttöjen esipuberteettiin ja siihen liittyvät riitit.
Useissa maalauksissa Cronqvist esiintyy nukettajana
teatterissa, jossa tyttönuket toimivat näyttelijöinä. Tämä
maailma on milloin itseensä uppoutuneen hellyttävä, milloin
julma. Taiteilijan ei tarvitse tähän osallistua; hänen
oikeutensa on olla kommentoiva  kuningatar. Että
maalauksessa voidaan esittää läsnä olevina ollut ja
nykyisyys ja vieläpä elämän  myyttinenkin taso on
ihmeteltävän maaginen taiteellinen teko.

Cronqvistin keramiikka- ja pronssiveistosten teemat ovat
samat kuin maalausten ja niiden  raskasta materiaaliaan
väistävä keveys tuo mieleen Pablo Picasson
lausahduksen:”Hyvä maalaus ansaitsee kommentikseen
veistoksen”.

Maanläheinen itä

Outi Heiskanen on luonut Pensastuulikansastaan suomalaiseen
taidemaailmaan nomadiheimon, joka piirroksissa, grafiikan
vedoksissa ja tilateoksissa kertoo mielikuvitusolentojensa
kautta kertomusta, jotka tuntuvat koskettavan myös
tavallista lihaelämää. Tässäkin näyttelyssä hän on
parhaimmillaan grafiikan sarjoissa ja uteliaisuutta
herättävässä akvarellisarjassa Sekalaista väkeä.

Irina Zatulovskajan teokset on maalattu kömpelösti pellille,
poisheitetyille laudan palasille ja muille käytöstä
jääneille esineille. Siltikään ne eivät ole harrastajamaisia
ja toimivat maalauksina teos toisensa jälkeen. Ryhdynkin
etsimään tämän eleettömän läsnäolon aineksia.
Maalausten roskamateriaalipohja vie heti arte poveraan,
vähillä aineksilla operoivaan taiteeseen. Ruostunut pelti
edustaa mitä tahansa seinää , puun kylkeä tai hiekkaa, jonne
pakottavimmat olemassa olemisen merkinnät tehdään ilman
suorituspainetta ja eläen vain ajatuksessa ,että
vastaanottaja voi olla kuka tahansa tai ei kukaan. 
Tälle eksistentialistiselle alustalle Zatulovskaja maalaa
aiheita, jotka ovat ihmisen elämän perusosasia. Vaaleaa
leipää sokerilla ja tummaa leipää suolalla. Kalastajien
pyydyksiä. Susi ja lammas käyvät yhdessä laitumella.
Teosten ilmiasu on vaatimaton, mutta niiden viittaukset
moninaisia. Zatulovskajan tapa sommitella väräyttää mielen
muistamaan venäläisen avantgarden ilmaisua ja eräskin
kirsikka-asetelma on kuin nöyrä kunnianosoitus muotoa
uudistavalle astelmamaalaukselle. Tässä yhteydessä on
perusteltua puhua valmiin esineen ja luodun kuvan luomasta
hiljaisesta tiedosta.  Irina Zatulovskajan  yksinkertaisten
maalausten  maailma on mahdollinen vain näin kerrottuna ja
sen vastaan ottaminen tapahtuu vailla ehtoja.


Omat kirjoitukset
Kunnon camp-henkeä
Menneen ajaton maalari
Dekonstruktiota, perkele!
Jean - Luc Nancy ja olemisen teatteri
Barbie-nuken myöhempi elämä
M.C.Escherin kuvat uskottelevat mahdottoman todellisuuden uskottavaksi
Huonosti käyttäytyvä patruuna
Satiiri on vaikea laji
IHMEen hyvää ITE-taidetta
Talon kuva,jonka aihe on muualla
Keskiluokan surumielinen kauneus
Uudisuvatko taidepolitiikan pelisäännöt?
Kalma-näyttely
Helene Schjerfbeck palasi lehtevien puiden varjoon
Picassoa odotellessa
Kolminkertaista naisenergiaa
Picasson vuosisata
Paul Cézanne: Sainte-Victoire
Seksiä,päiväkirjoja,lestadiolaisuutta
Kolme tapaa olla kuvataiteilija Kuopiossa
Mutkaista tietä sieltä tänne
Missä kulkee elämän ja taiteen raja?
Domus Pompeiana-tuhoutunut kaupunki herää eloon
Ammattitaiteilijan näkökulma kulttuuriyrittäjyyden kehittämiseen
Kenen suulla taiteilija saa puhua?
Tärkeää on mieleen jäävä kuva
Emännän ääni
Hetki ajatusten välillä
Kumu on Viron uuden kulttuurin merkittävin monumentti
Kuinka hiljaista voikaan olla/Kuvanveistäjä Jouni Airaksinen
Kolme mestaria pensselin varressa
Miksi kaikki rakastavat Hugoa?
Kourin keräelmä on Kiasman väärtti
Banaalin mestari
Tavallisuus pitää maailman pystyssä
Vieläkö itä on viisasten ilmansuunta?
Minun listani
Oikeutettuja korvauksia vai rosvousta?
Loukatun ihmismielen kuva
Suuren tyylin synty
Viatonten häirintää Onnelassa
Ulkoisen kauneuden ehdoton viileys
Ajan kuluessa
Ihmiselämä on taiteen subjekti




Mainintoja taiteilijasta
Julkaisut/media



KUVAGALLERIA --- etusivu | cv | artikkelit