Kritiikin uutiset
3/07


Kenen suulla taiteilija saa puhua?:
 Taiteilija on taidepuheen kuunteluoppilas. Hänen paikkansa
on olla kritiikin kohteena tai kuuntelijana
haastattelutilanteissa , jossa journalistisen korrekti
toimittaja esittää hänelle
rajattuja kysymyksiä.
Kriitikon ja kirjoittajan suhde on hegemoniasuhde. Vaikka
viimekeväinen Minun laatuni-seminaari hieman avasikin
kriitikko-taiteilija-akselia keskustelevampaan suuntaan on
kuvataiteilijan esiintyminen itsenäisenä taidepuhujana
harvinaista.
Joissakin keskusteluissa olen kuullut mainittavan
taiteilijoiden henkilöhaastattelujen olevan ”ongelmallisia”,
koska intiimin tuominen keskusteluun vie huomion itse
taiteesta.
Kun itse olen mennyt tekemään monta
henkilöhaastattelua,joissa on liikuttu melko  aroilla
alueilla ja pidän hienotunteilua tekopyhänä tilanteissa,
joissa henkilökohtainen kriisi tai muu nyrjähdys johtaa
taiteilijan uusille vesille haluan avata keskustelua
taiteilijasta taidepuhujana.
Asia on mielenkiintoinen siitäkin syystä,että  nykyinen
kuvataidekoulutus edellyttää taiteilijan osaavan
verbalisoida tekemistään .Pitää kysyä kenen ehdoilla tämä
sanallistaminen tapahtuu.

Vaiennettu puhe

Taidepuhujana taiteilija on parhaimmillaan
kuolleena.Päiväkirjat, kirjeet läheisille ja muu jälkeen
jäänyt materiaali on tavallisin aineisto,jonka kautta
taiteilijan elämää tutkitaan. Tiedot hänen elämästään,
henkilökohtaisista ratkaisuistaan ja tuotannon
muovautumisesta saadaan useimmiten toisen käden tietona tai
tulkintoina. Taiteilijan oma puhe ja paneutuvat
haastattelutilanteet ovat harvinaista luettavaa.
Arvaan,että tämän tilanteen sanelee taiteesta kirjoittavien
tausta ja intressi: Suuri osa on taidehistorioitsijoita tai
tutkijoita,joiden perspektiivi liittyy  yliopisto-osaamiseen
ja rajattuun erikoisalaan.Tai toimittajia, joiden toimintaa
sanelee lehden journalistinen linja ja nykyisin usein
kuultava journalistisen korrektiuden vaatimus.Tuo linja on
yhä enemmän kallellaan iltapäivälehtien
julkkiskulttuuriin.Tässä ilmastossa ei ole ihmekään että
kuvataiteen osuus pienenee pienenemistään.Helsingin Sanomien
kaikkien- aikojen- paras-listatehtailu tuskin herättää
lukijakunnassa halua tietää enemmän ja syvällisemmin taiteen
tekemisen prosesseista.Taiteesta ja taiteilijoista puhutaan
yhä enemmän tähtikuraattorien ja biennalecatwalkien
juhlakalujen bongailun kautta. 
Meillä ei ole taiteilijan taidepuheen traditiota.Taiteilijan
puhe omasta työstään on aina editoitua, aina puoliksi jonkun
muun puhetta.Taiteilijan  ajatellaan olevan luonnonlapsi,
joka ei tiedä mitä tekee ja johon pitää suhtautuakin
niin.Tämä nenänvartta pitkin katsomisen asenne on huvittavan
itsestään selvä:Älä puutu asioihin ,joita et ymmärrä.
Ymmärrän hieman päivälehtien asennetta kirjoittaa taiteesta
vain silloin , kun se on uutinen:palkitseminen tai muu
tapaus. Ymmärrykseni ei riitä alan ammattilehtien kuten
Taide-lehden laiskahkoon asenteeseen taiteilijan puhetta
kohtaan.Miksi satsataan päivälehtimäisiin taidekierroksiin,
jotka papukaijana toistavat Helsingin Sanomien jo läpikäymät
näyttelyt.Olisikohan olemassa vähemmän autoritäärisiä
keinoja nykytaiteen ja taiteilijoiden esittelyyn? 
Suomesta puuttuu  kokonaan kansainvälisissä taidelehdissä
säännöllisesti esiintyvä taidekirjoittamisen muoto: kahden
tai useamman taiteilijan keskustelut omasta taiteesta ja
kaikesta siihen liittyvästä.
Artforumissa äskettäin ollut Chris Ofilin ja Brice Mardenin
pitkä ajatustenvaihto oli jonkun paikallaolleen kuuntelijan
kirjoittama.Miksi meillä ei tehdä näin? 
 
Puuttuva näkökulma

 Aika usein yllätyn lukiessani jonkun uuden näkökulman ja
ajattelen,että noinkin voi nähdä. Luulen, että taidetekstien
kuluttajat ajattelevat taidepuheesta juuri näin:erilaisina,
kiinnostavina näkemyksinä. Onkin mielenkiintoista, että
taiteilijan puheella omasta työstään ole melkein mitään
paikkaa.                                                    
                                                            
   Myönnetään:Taiteilijahaastattelu on vaikea laji. Saada
kaiken spontaanin höpötyksen seasta esiin taidekäsitys,oma
filosofia ja historia on hidasta ja aikaa vievää. Mutta
parhaimmillaan juuri tämäntyyppinen, avoin puhe näyttää
taiteilijan kehityksen kaikkine mutkineen.Mukana saattaa
olla trivialta  ja  itsepaljastukselta kuulostavaa
materiaalia, mutta  ajatukseni tästä on kirkas: Taiteesta
kirjoittaminen tarvitsee taiteilijan puhetta, koska sen
näkökulma on niin täysin eri asioissa liikkuvaa kuin
tutkimus tai taidehistoria. Ensikäden tieto siitä, kuinka
omaan tekotapaan saavutaan, sen prosessi ja
taustavaikuttajat,kaikki sekavakin – on tietoa, jolla
luulisi olevan  käyttöä myös virallisessa taidemaailmassa.
Vielä yksi asia jonka osaajat ovat taidekriitikkojen
joukossa yhden käden sormin laskettavissa:
Katsomistapahtuma,sen analysointi;ajatuksen muuttuminen
eleeksi ja kuvaksi . Näitä monimutkaisia ajatusketjuja
havainnoi nykyään vain harva kriitikko.Kuitenkin asialla on
laaja merkitys:taiteilijoiden tuottama kuva muovaa nykyistä
kuvakäsitystä.On olemassa muutama kriitikko-ja tosiaan vain
muutama-jotka kykenevät sanallistamaan kuvataiteessa
tapahtuvia prosesseja,aistimaan tämän hetkisiä muutoksia ja
jopa kokoamaan nämä hajanaiset tapahtumat
kokonaisnäkemykseksi.Melkein aina heidän taustansa on
kuvataidepohjainen.Väitän, että vain itse taidetta tehnyt
pystyy loppuun saakka kertomaan koko sen hienojakoisen
tapahtumasarjan,jonka  tulosta kuva on. Tässä
hienosäätömaailmassa taiteilijan oma todistus on kullan
arvoinen.
Vaikka kirjoitettu sana ei taiteilijaa kuulekaan on
kuitenkin yksi taho, joka pitää taiteilijan puhetta omasta
työstään arvossa.Kun etuoikeutetusti pystyn kuuntelemaan
radiota työssä 
on Yleradion ykkösohjelman puolipäivän jälkeinen Kultakuume
taidejournalismin juhlaa. Ohjelma todella   antaa kaikkien
alojen taiteilijoiden ajatuksille omasta työstään paljon
aikaa.Miten on jäänytkin vapaan ajattelun saareke kaiken
vientikiiman keskelle?

Ei mitä tahansa tekstiä

Viime vuonna palkittiin Mirkka Lappalaisen Maailman painavin
raha parhaana tiedekirjana. Palkitsemisensa yhteydessä
Lappalainen puuttui historiankirjoituksen keskeiseen asiaan
,tekstin luettavuuteen. Hän oli herännyt ajattelemaan asiaa
lukiessaan kertaalleen omaa tekstiään ja huomanneensa
ikävystyvänsä kuoliaaksi. Hänelle valkeni
perustotuus:Historia on olemassa vain teksteissä
.Kiinnostaakseen ketään tekstin on oltava hyvin kirjoitettu.
Tämä naiivi itsestäänselvyys ei ole ollenkaan yleispätevä
käytäntö nykyisessä kuvataidekirjoittamisessa.
Kun ranskalaisfilosofien marssi Suomen taidenäyttämölle
takavuosina alkoi sitä lanseerattiin laajasti.Melko usein
epäilin  kuitenkin nuoren tutkijaneron ajatusten
sisäistämisen astetta. Tähän päänsärkyjournalismiin ei
toivottavasti enää palata:mikä tahansa asia voidaan ilmaista
ymmärrettävästi. 
Taiteilijat tarvitsevat kirjoittajakoulutusta. Tätä
koulutusta käynnistettäessä pitäisi minusta unohtaa kaikki
ne jumalat,joille tutkiva taidemaailma
ehdollistuu.Taiteilijan taidepuhe on liian usein ulkoapäin
näkökulmitettu.Ikään kuin ei olisi ajattelua
sukupuolittamisen,psykoanalyysin tai semiotiikan
ulkopuolella. Minusta taiteesta kirjoittavan taiteilijan
pitää  saada oppinsa hyvältä kirjoittajalta.Taiteilijalle
paras näkökulma on oman ammatin suoma.  Kesälukemisena
kertasin Antonin Artaud´n Korpit ja auringonkukka-tekstiä
(Taide 1988). Mitähän hyvätapainen vastakohtien
lopettamispaneeli sanoisi, jos Artaud´n sielunveli astuisi
tukka hajallaan saliin ja aloittaisi itsevalituin
sanankääntein kertoa totuuksia tästä ajasta?

 

Omat kirjoitukset
Kunnon camp-henkeä
Menneen ajaton maalari
Dekonstruktiota, perkele!
Jean - Luc Nancy ja olemisen teatteri
Barbie-nuken myöhempi elämä
M.C.Escherin kuvat uskottelevat mahdottoman todellisuuden uskottavaksi
Huonosti käyttäytyvä patruuna
Satiiri on vaikea laji
IHMEen hyvää ITE-taidetta
Talon kuva,jonka aihe on muualla
Keskiluokan surumielinen kauneus
Uudisuvatko taidepolitiikan pelisäännöt?
Kalma-näyttely
Helene Schjerfbeck palasi lehtevien puiden varjoon
Picassoa odotellessa
Kolminkertaista naisenergiaa
Picasson vuosisata
Paul Cézanne: Sainte-Victoire
Seksiä,päiväkirjoja,lestadiolaisuutta
Kolme tapaa olla kuvataiteilija Kuopiossa
Mutkaista tietä sieltä tänne
Missä kulkee elämän ja taiteen raja?
Domus Pompeiana-tuhoutunut kaupunki herää eloon
Ammattitaiteilijan näkökulma kulttuuriyrittäjyyden kehittämiseen
Kenen suulla taiteilija saa puhua?
Tärkeää on mieleen jäävä kuva
Emännän ääni
Hetki ajatusten välillä
Kumu on Viron uuden kulttuurin merkittävin monumentti
Kuinka hiljaista voikaan olla/Kuvanveistäjä Jouni Airaksinen
Kolme mestaria pensselin varressa
Miksi kaikki rakastavat Hugoa?
Kourin keräelmä on Kiasman väärtti
Banaalin mestari
Tavallisuus pitää maailman pystyssä
Vieläkö itä on viisasten ilmansuunta?
Minun listani
Oikeutettuja korvauksia vai rosvousta?
Loukatun ihmismielen kuva
Suuren tyylin synty
Viatonten häirintää Onnelassa
Ulkoisen kauneuden ehdoton viileys
Ajan kuluessa
Ihmiselämä on taiteen subjekti




Mainintoja taiteilijasta
Julkaisut/media



KUVAGALLERIA --- etusivu | cv | artikkelit