Kritiikin uutiset
kesäkuu


Dekonstruktiota, perkele!:


Laifhan se on kabaree mutta on se onneksi muutakin.
Nykytaiteen museon paras tuleminen tapahtui tänä keväänä
Kiasma-teatterissa, jossa Strasbourgin yliopiston
emeritusprofessori Jean-Luc Nancy esitteli suomennetun ja
Gaudeamuksen kustantaman teoksensa Filosofin sydän.

 Kun uskonnosta kriittiseen sävyyn puhuminen on tänään jo
melkein tabu on lohdullista kuulla jonkun puhuvan
kristinuskosta primitiivisenä riittinä, jonka käytännöt
ulottuvat kaikkialle ; kaikkein pahiten kieleen ja siellä
tieteenkin käyttämään sanomiseen.

Nancy painottaa, että sata vuotta Nietzschen Jumalan
kuolema-puheiden jälkeen olemme edelleen kristillisen
propagandan kohteina. Kristillinen perimä puhuu Jeesuksen
ruumiista, kiinteästä kappaleesta, joka ei kuitenkaan ole
lihallinen. Nancy yrittää häätää tätä kutsumatonta vierasta
kielen keinoin. Kun todellisuus ei tule taivaasta vaan on
tässä, olemisen näyttämön kohtaamisina, voimme viimeinkin
puhua ruumiista ilman syntiä.
 
Luennon otsikko oli Ruumiin teatteri. Erityisenäkin ihminen
on olemassa vain kommunikaation ja kohtaamisten kautta
kuoleminen mukaan luettuna. Olemassaoloa Nancy pitää
näyttämölle astumisena ja loputtomana avautumisena siellä.
Kysymykseen sielun sijainnista Nancy vastasi, että sielu
sijaitsee siellä, missä tapahtuu kohtaamista.

Tämä luento ja kirja kolahtivat yhtä tuoreesti kuin Aulikki
Oksanen laulamassa Kenen joukossa seisot? vuosia sitten
Jyväskylän yliopiston juhlasalissa.

 Nancy purkaa sitkeitä ajatteluluutumia, joita ei edes
huomaa muuten kuin tällaisen avaavan, selkeän puheen kautta.
Alkeelliset riitit tosiaan istuvat ajattelussa ja
tottumuksissa eikä nykyinen uskontoyliherkkä tilanne
ainakaan rohkaise Jeesuksen ruumiin päästämistä viimeinkin
ansaitsemaansa lepoon. 
Paha sanoa, että uusilta nämä totuudet kuulostavat, koska
suomalainen kulttuuri on markkinoinnille ja
vientistrategioille antautumisensa myötä muuttunut
entistäkin autoritäärisemmän suoraviivaiseksi eikä tämä
olemassaolon perusteesien tuulettaminen ole käypä,
ajankohtainen tai sopiva puheenaihe.

Taiteilijan paikka

Tosiaan – mistä varastosta nämä menneiksi luullut maneerit
putkahtavat esiin kuin salaa harjoiteltuina? 

Jussi Kiven kirjoitus viimeisimmässä Taide-lehdessä avasi
näkökulman, jonka olen luullut olevan vain pääkaupunkiseudun
ulkopuolella toimivan kuvataiteilijan osa. Siinä hän kertoo
Venetsian biennaalin näyttelykaluna olemisen kalseaa
kohtaloa. Kuulostaa niin provinssilta mutta on siis maan
tapa.

  Nykyään on nimittäin yhä monimutkaisempaa päästä puheisiin
pikkukaupungin virkamiehen kanssa. On ajanvarausta,
jonotusta tai sitten on vain muuten kiire toisaalle. Näissä
palvelukeskuksiksi uudelleen ristityissä virastoissa istuvat
virkailijat palvelevat varmaan sisimmässään nöyrästi
isänmaataan EU:ta, mutta toiminnan muuttuminen äsken niin
empaattisesta etäiseen ja tavoittamattomaan on nopea ja
kattava. Missä on sylttytehdas?  Toimitsijoita,
kuraattoreita ja muita museohenkilöitä kyllä häärii
ympärillä kuukausipalkkansa turvin.  Armeliaasti sitten
saadaan nipistettyä jostain pari satasta taiteilijan aina
valittavan turvan tukkimiseen.
Yksi viime vuosien markkinointihenkisessä taidetoiminnassa
on tavaksi tullut maininta, että vaikka ei tästä varsinaista
tuloa olekaan, niin tuleehan näkyvyyttä.

 En oikein ymmärrä, mihin nykyinen suomalainen
yhteiskuntakone tarvitsee taidetta – tai siis tietenkin
taiteeksi kutsuttavia esineitä se tarvitsee. Taiteilijoista
en ole niinkään varma enkä kyseenalaistavasta marginaalissa
tapahtuvasta, ehdollistumattomasta toiminnasta.
Ei pitäisi urputtaa - olenhan vapaaehtoisesti hakeutunut EU-
rahoitettuun Kukkura-hankkeeseen, joka toimii taiteen
nettitavaratalona. Karsintaakin on ollut; vain ammattilaiset
hyväksytään. Olen tosin alkanut näissä tuotantoyhteyksissä
kysyä: Milloin tämä näkyy tililläni?


Koomista oopperaa toisaalla

Sillä aikaa, kun taiteilijasta on tullut välttämätön kiusa
projektissa johtajat avautuvat kertomaan taipaleensa tuskia.
Näin myös väistynyt nykytaiteen museon johtaja Berndt Arell
viime Taide-lehdessä. Ehkä hänen mainintansa projektiensa
henkilökohtaisuudesta avaa myös Kiasman Ilja Glazunov –
näyttelyn motiivia.
 Muutenhan näyttely on harvinaisen hatarasti taustoitettu
ollakseen katsaus 1970-luvun poliittiseen teatteriin. 
Näyttelyn naamagalleria on silloin eläneellekin osin outo. 

 Suomalaisen yhteiskuntakerman täydellinen hurahtaminen
keskinkertaiseen paperinukkemaalariin on sen verran
fantastinen lähihistorian yksityiskohta, että sen ympäriltä
olisi mielellään lukenut sekä itse paikalla olleiden että
etäältä tarkkailevien psykohistorioitsijoiden tai muiden
asiantuntevia näkemyksiä. Mallien taustatkin olisivat olleet
mielenkiintoisia.
  Aalto-yliopiston ollessa tuore asia olisi esimerkiksi
ollut paikallaan esitellä silloisen opetusministeri Marjatta
Väänäsen roolia vasemmistopesäkkeenä tunnetun Taideteollisen
korkeakoulun resurssien leikkaajana. Entä kuka oli tämä
Voldemar Melanko?

 Esitteleehän koominen oopperakin hahmonsa ennen toimeen
käymistä.

Kun näyttelyn taideannista ei taitavaa lavastamista lukuun
ottamatta voi puhua eivätkä luettelotekstitkään nousseet
analyyttisyydessä 70-luvun lehtijuttujen yläpuolelle niin
miksi tämä näyttely pohjimmaltaan on olemassa? Alle
nelikymppistä tuskin kiinnostaa.
 …En oikein ymmärrä.

Tahaton, näyttelypoliittinen linjauskin näyttelyyn liittyi.
Se on Kiasman ainoa elävän venäläisen taiteilijan tuotantoa
esittelevä näyttely jos ei oteta lukuun parin vuoden
takaista Glasnost-näyttelyä. Tällaisenako venäläinen äly
halutaan näyttää Suomen nykytaiteen museossa? Irina
Zatulovskajan hienoa taidetta on nähty meillä pari kertaa;
on siellä muitakin kun vain viitsii etsiä . Eipä lähialueen
taide ole muutenkaan nykytaiteen museon juttu. Kiasman
johtajuutta hakenut Kimmo Sarje esitti vision Itämeren maita
yhdistävästä nykytaiteen museosta. Ei asiaa finaaliin.

Karvoja ja höyheniä pöllyyttäneessä johtajadebatissa - joka
huvittavasti muistutti naapuritalossa käytyä puhemiehen
luottamuspulaäänestystä – ei pahemmin puhuttu taiteesta.
Tästä koomisesta farssista saisi luontevan jatkon
Glazunov-näyttelylle esimerkkinä vallanhimon
arkkityyppisyydestä ja siihen liittyvistä riiteistä tänä
päivänä. 

Mieliaiheeni

Purkamista tarvitsee myös itse taidekritiikki. Kuulen
ammattikriitikkojen haikailevan vanhan kritiikin suuntaan
käytäntöön, jolloin kriitikko voi vapaasti sanoa murskaavat
sanansa taideteoksista, eikä siitä tarvitse keskustella. 

 Kriitikon pappisasema on samaa juurta kuin muukin
kirjoitettuun sanaan liittyvä valta. Aamun lehden
taidesaarna käy aamun avauksesta siinä missä radion
virrenyninäkin. 

Voivat rutiinit kuitenkin muuttua. Kun olen vapauttanut
itseni valtalehden tilaamisesta ja television katsominenkin
lopahti todetessani, että uutiset on ainoa kiinnostava aihe
niin tiedonhankintani on muuttunut monipolvisemmaksi ja
laatuakin pystyy tarkkailemaan. Ehkä en ole poikkeustapaus?

 Radio on onneksi olemassa vielä epäkaupallisessa muodossa
muutamilla kanavilla. Kirjallisuutta ja taidetta seuraan
muutamasta aikakausjulkaisusta. Netti on tietenkin täynnä
kaikenlaista – muun muassa hyviä blogeja, joista pitäisi
tiedottaa paremmin. Usean kiinnostavan lähteen löytyminen
kun on ollut sattumaa.
  
 Taiteesta kirjoittamisella on saamani palautteen mukaan
merkitystä.
Avustamani maakuntalehti antaa kirjoituksilleni tarvittavan
tilan ja ehdotuksiani jutun aiheiksi kuunnellaan. 
Varsinaisia taidekritiikkejä ei enää julkaista; pyydetään
vain asiantuntija-artikkeleita näyttelyistä. Kritiikin
vähenemistä on paheksuttu mutta en ole nähnyt yhtäkään
pätevää analyysiä siitä, miksi se on peruuttamattoman paha
asia.
Ehkä onkin vain hyvä, että taiteesta kirjoittavat joutuvat
ajattelemaan rooliaan ja tekstiensä sijaintia uusiksi. 

En ole ollenkaan kyseenalaistamassa kuvataidekritiikkiä.
Sitä tarvitaan analysoijana ja keskustelun ylläpitäjänä.
Mutta jos sen tila lehdessä pienenee sietämättömästi voisiko
se laajassa ja keskustelevassa muodossa olla jossain
muualla, erikoislehdissä kuten Parnasso tai Taide tai
netissä?
 
 Luulen, että kulttuurijournalismi ei kuitenkaan
päivälehdistä häviä. Kuvittelen ihmisten haluavan
aamukahvikuppinsa ääressä hieman painavampaa antia kuin
iltapäivän kahvitauolla lukaistavat pääministerin
salanainnit. 
   
En niele taiteilijalle annettua paikkaa taidepuheessa. Ei
kritiikin tarvitse olla myötäsukaista tai mitäänsanomatonta.
Pidän kuitenkin vanhentuneena ajatusta siitä, että
annettuaan teoksensa maailmalle taiteilija luovuttaa myös
rajattoman tulkintavallan mahdolliselle kriitikolle tai
muulle vastaanottajalle. Totta kai taideteoksen tekijällä on
oikeus mielipiteeseen teoksestaan myös sen lähdettyä
maailmalle – ehkäpä juuri se viimeinen sana.

Taidepuhe voi olla kommunikointiakin. Kriitikko ja sen kohde
voivat keskustella aiheesta muullakin tavoin kuin klassisen
paskapaketin muodossa.
 Kuulen vastaväittämän, että ei kaikilla ole sana
hallussaan. Oikein – kaikki eivät tosiaan osaa tai haluakaan
kirjoittaa tekemisistään. Se ei kuitenkaan ole mikään syy,
miksi ne taiteilijat, jotka tuntevat asian omakseen saisi
avata suutaan kun on asiaa.

Jussi Kiven instituutiokritiikkiä on tervehditty ilolla
kuvataiteilijapiireissä. Sen kritiikki kohdistui myös
nykyiseen ”kansainväliseen”, vientistrategiaan sovellettuun
taiteilijakuvaan. Luulen, että systeemin ja taiteilijan
suhde voi pysyä toimivana vain tällaisten esiintymisten
kautta. Tämä pätee myös muuhun taiteesta kirjoittamiseen ja
kirjoittajiin.

Kriitikko voi kysyä ja kyseenalaistaa juuri sitä, mitä ei
loppuun saakka ymmärrä. Voisiko taiteesta kirjoittaminen
auktoriteetin sijaan olla kommunikointia ja kohtaamista?
Tätähän enenevä nettikeskustelu ehdottaakin.
Taiteesta kirjoittaminen on hyötyominaisuutensa sisällä myös
itsenäinen, viihdyttävä asiaproosan  laji. Tylsäpä on
maailma, jossa tulisielu ei kohota sormeaan vääryyksiä
vastaan. Tässä kai puhutaan juhlavasti esseestä. Mutta hyvin
kirjoitettua mielipidettähän lukee huvikseen – yhteyden
muodostumisen ilosta.

Asiat muuttuvat hitaasti jos ollenkaan. Jos
markkinointitrendillä on jokin positiivinen merkitys niin
mahdollisesti se, että taiteilijan edellytetään ilmaisevan
itseään myös kirjallisesti. Aihetta on hieman tutkittukin.
Jyrki Siukonen teki Taide-kustantamon ja Lahden
taideinstituutin yhteistyössä kirjasen Tutkiva taiteilija
(2000), jossa pohditaan taiteilijan mahdollista
sijoittumista tutkijamaailmaan. Se ei tietenkään toimi ilman
paljoa työtä – yliopistorutiinit ja vaatimukset ovat eri
asia kuin taiteilijan halu avata tekemistään. Maisteri – ja
tohtoritutkinnot kuitenkin edellyttävät ainakin lähes
tieteellistä lähestymistä ja eiköhän näiden kapuloiden
alkeishallinta jo olekin nykymaistereiden käsissä.

 Merkittävä edistysaskel olisi se, että taiteilijaa
lakattaisiin pitämään vain naistenlehtien juorujuttujen
idioottikohteena ja hänet hyväksyttäisiin ajattelevaksi
henkilöksi, jolla on sanottavaa ja sananvaltaa teoksiinsa
vaikka sen sanan nyhtäminen voi olla joskus niin pirun
työlästä.  


 

Omat kirjoitukset
Kunnon camp-henkeä
Menneen ajaton maalari
Dekonstruktiota, perkele!
Jean - Luc Nancy ja olemisen teatteri
Barbie-nuken myöhempi elämä
M.C.Escherin kuvat uskottelevat mahdottoman todellisuuden uskottavaksi
Huonosti käyttäytyvä patruuna
Satiiri on vaikea laji
IHMEen hyvää ITE-taidetta
Talon kuva,jonka aihe on muualla
Keskiluokan surumielinen kauneus
Uudisuvatko taidepolitiikan pelisäännöt?
Kalma-näyttely
Helene Schjerfbeck palasi lehtevien puiden varjoon
Picassoa odotellessa
Kolminkertaista naisenergiaa
Picasson vuosisata
Paul Cézanne: Sainte-Victoire
Seksiä,päiväkirjoja,lestadiolaisuutta
Kolme tapaa olla kuvataiteilija Kuopiossa
Mutkaista tietä sieltä tänne
Missä kulkee elämän ja taiteen raja?
Domus Pompeiana-tuhoutunut kaupunki herää eloon
Ammattitaiteilijan näkökulma kulttuuriyrittäjyyden kehittämiseen
Kenen suulla taiteilija saa puhua?
Tärkeää on mieleen jäävä kuva
Emännän ääni
Hetki ajatusten välillä
Kumu on Viron uuden kulttuurin merkittävin monumentti
Kuinka hiljaista voikaan olla/Kuvanveistäjä Jouni Airaksinen
Kolme mestaria pensselin varressa
Miksi kaikki rakastavat Hugoa?
Kourin keräelmä on Kiasman väärtti
Banaalin mestari
Tavallisuus pitää maailman pystyssä
Vieläkö itä on viisasten ilmansuunta?
Minun listani
Oikeutettuja korvauksia vai rosvousta?
Loukatun ihmismielen kuva
Suuren tyylin synty
Viatonten häirintää Onnelassa
Ulkoisen kauneuden ehdoton viileys
Ajan kuluessa
Ihmiselämä on taiteen subjekti




Mainintoja taiteilijasta
Julkaisut/media



KUVAGALLERIA --- etusivu | cv | artikkelit